Suokaa anteeksi hiljaisuuteni. Sehän ei edelleenkään tarkoita sitä, etteikö minua mikään olisi ärsyttänyt. On vain ollut muuta puuhaa.

Olinpa tässä reissussa, josta sain kimmokkeen vähintäänkin yhteen kirjoitukseen. Lentokoneet, nuo pienen ihmisen viholliset. Taikka ison ihmisen, tai pitkäsäärisen, tässä tapauksessa.

Olin ottanut oikein virkavapaata päästäkseni halvemmalla etelän lämpöön viikoksi, ja maksimoidakseni hyödyn, olin ostanut lennot halpalentoyhtiöltä. Tästä kyseisestä yhtiöstä minulla ei ole pahaa sanottavaa, kaikki toimi kuin junan vessa, mikä nyt toimiakseen tällaisilla lennoilla on. Ainoat miinuspisteet tulivat paluulennolla samojen elokuvien näyttämisestä kuin menolennolla, mutta senkin korvasi ilmainen langaton verkkoyhteys ja se, että paluulento ei ollut täyteen buukattu, vaan minun ja matkaseuralaiseni riville jäi yksi tyhjä paikka, joten pitkäkinttuisetkin saivat lepuuttaa koipiaan.

Minua siis ärsytti suunnattomasti menolennolla. Mistä hemmetistä minun olisi pitänyt tietää, että juuri tähän aikaan vuodesta ja halpalentoyhtiön koneella lentävät lomalle niin monet pikkulapsiperheet? Onko kenties kulutettu veronpalautuksia etukäteen? Tuleeko tähän aikaan vuodesta jotain ylimääräisiä tukia lapsiperheille? Jo lentokentällä kommentoin seuralaiselleni erästä perhettä, jossa parivuotias pikkupoika vei vanhempiaan kuin litran mittaa. Kumpikaan vanhemmista ei saanut pentuun minkäänlaista otetta, vaan perässä juoksi jatkuvasti joko isä tai pikkuvauvaa rintarepussa kantava äiti. Niin kovin yllätyksetöntä kuin se onkin, niin tietenkin tämä seurue oli juuri meidän lennollamme - ei onneksi kuitenkaan istuneet lähellämme. Bussi kuljetti meidät koneeseen, ja jo sen muutaman minuutin aikana, kun bussissa istuimme, tiesi koko konkkaronkka tasan tarkkaan tästä pikkupojasta, joka juoksenteli bussissa eessuntaas ja aiheutti ainakin minussa suunnatonta kyrsiintymistä vanhempia kohtaan. Ettekö te jumalauta saa kersaanne kuriin? Mikä siinä helvetti on, ettei se mukula voi istua minuuttiakaan paikallaan, ja te vaan juoksette ja hyssyttelette perässä kuin lampaat? Koneeseen päästyämme minun ja seuralaiseni takana oli yllättäen rivillinen muita riiviöitä istumassa ja odottamassa. Ei mennyt varmasti kuin vartti, niin seuralaiseni jo kysyi minulta, potkitaanko minunkin alaselkääni. Omaksi onnekseni ei, koska juuri minun takanani istuva koltiainen oli löytänyt piirrettyjen ilot, joista nautti koko lennon ajan. Äänet täysillä. Onneksi tällaisissa tilanteissa voi ainakin vähän kostaa niin, että laittaa selkänojan mahdollisimman alas. Niin muuten teki minun edessä kuorsaava vanha herrakin, joten oma menomatkani sujui lähestulkoon takakenossa.

Onneksi tosiaan tuli ainakin yksi elokuva, jonka aikana en kuullut ihan kaikkea sitä huutoa, itkua ja mekastusta, mikä noista kaikista lennon tenavista lähti. Kuulokkeiden volume-nappula oli nimittäin tyyliä on tai off. On, jos halusit kuulla jotain, ja off, jos et halunnut kuulla mitään. Loppulennon aikana osa muksuista taisi jopa torkahtaa, kun itsekin sain pilkittyä sen pakollisen tunnin.

Vieressäni istui naisihminen, jonka kuvittelin olevan noin viisikymppinen hänen siihen istahtaessaan. Vessajonossa totesin kuitenkin, että kyseessä olikin noin nelikymppinen äitishenkilö, jolla oli ainakin yksi teini-ikäinen lapsi mukanaan, ja yksi tai kaksi vähän nuorempaa lasta. Niin ja mies. En olisi tiennyt edes koko miehestä mitään, mutta koska joku kiikutti naiselle jatkuvasti mukissa keltaista juotavaa, oletin, että sen on oltava hänen miehensä. Tämän naisen juomiskäyttäytymiseen kiinnitin seuralaiseni kanssa jonkin verran huomiota. Mielestäni on ihan ok ottaa muutama lasillinen lennon aikana, vaikka olisi lapsiakin mukana, mutta tällä naisella se ei jäänyt ihan siihen. Ainakin hän joi kaljan tai kaksi, ja jonkin terävän paukun, mutta niitä pieniä 25cl:n viinipulloja nainen kiskaisi lennon aikana varmaankin neljä. En ole kyttääjä, mutta lennon viimeisellä tunnilla, kun mies taas hiipi takapenkistä mystisen keltaisen mukinsa kanssa ja yksi lapsista keikkui käytäväistuinten nojilla, oli meno niin levotonta, että nainen vahingossa tönäisi yhden (onneksi siinä vaiheessa avaamattoman) pullon syliini, josta se lensi lattialle. Olin tietenkin jo ymmärtänyt ajoissa, että näin saattaisi käydä, joten olin levittänyt varuilta takkini syliini, ettei ainoat reissussa mukana olevat farkkuni ryvettyisi heti menomatkalla jonkin lähiömamman kaatamaan punaviiniin. Nainen sopersi lyhyesti “anteeksi” ja sen perään todella epäuskottavasti lauseen “ei sillä pullolla ole väliä, antaa olla”, kun sitä ei heti lattialta löytynyt. Onneksi hänen poikansa löysi sen, ja matka jatkui iloisissa merkeissä ihan lopputaputuksiin asti!

Meidän lomaviikkomme sujui erinomaisesti, kiitos vaan, eikä vastaan tullut yhtäkään suomalaista lapsiperhettä. Paluulennolla yritin bongailla näitä kahta kuvailemaani porukkaa, ja heidät sieltä sitten löysinkin. Sen parivuotiaan pojannaskalin vanhemmat olivat todennäköisesti jatkaneet perässäjuoksua sisätiloissa, sillä kovin olivat väsyneen näköisiä ja kalpeita ottaen huomioon sen, että he olivat olleet juuri viikon aurinkolomalla. Jälkimmäisen perheen mamma näytti olevan paljon skarpimpi kuin menomatkalla, vaikka eipä siihen kovin paljoa vaadittu…