maanantai, 2. tammikuu 2012

Vuodenvaihdeangstia

Lienenkö tullut vanhaksi, vai miksiköhän minua entistä enemmän on viime päivinä ärsyttäneet seuraavat jutut:

1) Tungos. Juhlapyhinä ihmiset tungeksivat kaupoissa ja mättävät tavaraa koriin tai kärryyn kuin viimeistä päivää. Eivät kai ihmiset käy normaalistikaan kaupassa joka päivä? Annas olla, kun kauppa on yhdenkin päivän kiinni, niin jo on meininki kuin ydinsotaa odotellessa. En minä ainakaan käy kaupassa kuin ehkä pari kertaa viikossa, ja jos jotain tarvitsen kaupan ollessa kiinni, on kai jossain jokin huoltoasema auki.

2) Liikennekäyttäytyminen. Olen jauhanut tästä ennenkin, mutta jälleen kerran liikenneympyrässä ei osata ajaa vaan vilkutellaan vasemmalle tai ei vilkutella ollenkaan, tai törmätään ympyrään ja puidaan sitten nyrkkiä sille, joka siellä jo ajaa ja on lähes ajaa törmäilijän perään; suoralla ja kuivalla tiellä ajetaan keskiviivalla ainakin sen 20 km/h alle rajoituksen, ja sitten kun takana ajava lähtee ohittamaan, väläytellään valoja kuin pahemmallekin rikolliselle; liikennevaloissa madellaan niin, että juuri kun olisi lähestulkoon oma vuoro mennä, niin edellä ajava on ennakoinut itsensä keltaisilla ja jättää minut punaisiin valoihin (niihin kaikkiin), vaikka normaalivauhdilla molemmat olisivat ehtineet reilusti ja vielä pari muutakin autoa; töyssyihin pysähdytään melkein kokonaan - ihan kuin auto hajoaisi alta, jos siihen ajaa sitä normaalia mateluvauhtia; suurillakin parkkipaikoilla on pakko pysäköidä auto juuri siihen viereen niin, että hyvä kun oven saa auki, vaikka muuallakin olisi tilaa.

3) Holhoaminen ja kyttääminen. Tupakkatuotteet piiloon, oluet ja siiderit pois maitokaupoista, mediamaksu kaikille, koirat verolle, kävelijät pois hiihtoladulta… Kohta elämme kuin USAssa, jossa kouluissakin täytyy olla opettajan antama puupalikka kädessä mennäkseen kesken tunnin vessaan, jotteivät vartijat ota riveleistä kiinni ja vie puhutteluun. Huvittavinta tupakoinnin estämistä yrittävässä Suomessa on se, että määräykset otetaan vastaan suuresta ja mahtavasta Brysselistä, jossa ihmiset sauhuttelevat pubeissa edelleen tänäkin päivänä. En suosi tupakointia todellakaan, mutta ärsyttää se, että ihmisten elämästä yritetään tehdä väen vängällä vaikeaa, ja ihmisiä kytätään ja sakkoja jaellaan. Karppaajavanhempia pidetään miltei rikollisina, kun haluavat lastenkin syövän terveellisesti, ja opettaja saa sakkoa, kun pakottaa teinin osallistumaan tunnilla opiskeluun. Pedofiilit tai raiskaajat taas eivät välttämättä saa vankeutta lainkaan. Olisivatko resurssit kohdistettu _hieman_ väärin?

4) Alennusmyynnit. Miksi ihmisen pitäisi lähteä tungokseen (kts. kohta 1) pyörimään ja katselemaan tavaroita, jotka ovat ehkä muutaman euron halvempia kuin alun perin? Johan sen erotuksen bensassa ja parkkimaksuissa/bussimatkoissa maksaa, kun lähtee kaupunkiin ylimääräiselle reissulle. En ole vuosikausiin käynyt alennusmyynneissä, koska ostan sitä mitä tarvitsen silloin kuin tarvitsen, ja jos haluan hyöriä vain katselemassa, en todellakaan nauttisi siitä juuri nyt, satojen ihmisten ympäröimänä! Alet ovat juuri oikea aika vedättää ihmisiä ostamaan turhia tavaroita ja tekemään heräteostoksia. Ne tavarat, joita oikeasti tarvitsee, eivät ole alennuksessa. Piste.

5) Laihdutuskeskustelu. Jo vain alkavat taas kuntosalien ilmoitukset ja ihmedieettien tyrkyttäjät löytää yleisöä. Ihme juttu, että joulun ajan herkuttelu johtaa moiseen paniikkiin. Jos syö suhteellisen terveellisesti uudestavuodesta jouluun, niin tuskin lihoo käsittämättömiä määriä päivinä joulusta uuteenvuoteen. Ja tarvitseeko painosta ottaa niin suurta stressiä, jos vain muuten on terve?

Ihme touhua, sanon minä. Hyvää uutta vuotta kaikille!



 

torstai, 15. joulukuu 2011

Koneessa on hauska matkustaa...

Suokaa anteeksi hiljaisuuteni. Sehän ei edelleenkään tarkoita sitä, etteikö minua mikään olisi ärsyttänyt. On vain ollut muuta puuhaa.

Olinpa tässä reissussa, josta sain kimmokkeen vähintäänkin yhteen kirjoitukseen. Lentokoneet, nuo pienen ihmisen viholliset. Taikka ison ihmisen, tai pitkäsäärisen, tässä tapauksessa.

Olin ottanut oikein virkavapaata päästäkseni halvemmalla etelän lämpöön viikoksi, ja maksimoidakseni hyödyn, olin ostanut lennot halpalentoyhtiöltä. Tästä kyseisestä yhtiöstä minulla ei ole pahaa sanottavaa, kaikki toimi kuin junan vessa, mikä nyt toimiakseen tällaisilla lennoilla on. Ainoat miinuspisteet tulivat paluulennolla samojen elokuvien näyttämisestä kuin menolennolla, mutta senkin korvasi ilmainen langaton verkkoyhteys ja se, että paluulento ei ollut täyteen buukattu, vaan minun ja matkaseuralaiseni riville jäi yksi tyhjä paikka, joten pitkäkinttuisetkin saivat lepuuttaa koipiaan.

Minua siis ärsytti suunnattomasti menolennolla. Mistä hemmetistä minun olisi pitänyt tietää, että juuri tähän aikaan vuodesta ja halpalentoyhtiön koneella lentävät lomalle niin monet pikkulapsiperheet? Onko kenties kulutettu veronpalautuksia etukäteen? Tuleeko tähän aikaan vuodesta jotain ylimääräisiä tukia lapsiperheille? Jo lentokentällä kommentoin seuralaiselleni erästä perhettä, jossa parivuotias pikkupoika vei vanhempiaan kuin litran mittaa. Kumpikaan vanhemmista ei saanut pentuun minkäänlaista otetta, vaan perässä juoksi jatkuvasti joko isä tai pikkuvauvaa rintarepussa kantava äiti. Niin kovin yllätyksetöntä kuin se onkin, niin tietenkin tämä seurue oli juuri meidän lennollamme - ei onneksi kuitenkaan istuneet lähellämme. Bussi kuljetti meidät koneeseen, ja jo sen muutaman minuutin aikana, kun bussissa istuimme, tiesi koko konkkaronkka tasan tarkkaan tästä pikkupojasta, joka juoksenteli bussissa eessuntaas ja aiheutti ainakin minussa suunnatonta kyrsiintymistä vanhempia kohtaan. Ettekö te jumalauta saa kersaanne kuriin? Mikä siinä helvetti on, ettei se mukula voi istua minuuttiakaan paikallaan, ja te vaan juoksette ja hyssyttelette perässä kuin lampaat? Koneeseen päästyämme minun ja seuralaiseni takana oli yllättäen rivillinen muita riiviöitä istumassa ja odottamassa. Ei mennyt varmasti kuin vartti, niin seuralaiseni jo kysyi minulta, potkitaanko minunkin alaselkääni. Omaksi onnekseni ei, koska juuri minun takanani istuva koltiainen oli löytänyt piirrettyjen ilot, joista nautti koko lennon ajan. Äänet täysillä. Onneksi tällaisissa tilanteissa voi ainakin vähän kostaa niin, että laittaa selkänojan mahdollisimman alas. Niin muuten teki minun edessä kuorsaava vanha herrakin, joten oma menomatkani sujui lähestulkoon takakenossa.

Onneksi tosiaan tuli ainakin yksi elokuva, jonka aikana en kuullut ihan kaikkea sitä huutoa, itkua ja mekastusta, mikä noista kaikista lennon tenavista lähti. Kuulokkeiden volume-nappula oli nimittäin tyyliä on tai off. On, jos halusit kuulla jotain, ja off, jos et halunnut kuulla mitään. Loppulennon aikana osa muksuista taisi jopa torkahtaa, kun itsekin sain pilkittyä sen pakollisen tunnin.

Vieressäni istui naisihminen, jonka kuvittelin olevan noin viisikymppinen hänen siihen istahtaessaan. Vessajonossa totesin kuitenkin, että kyseessä olikin noin nelikymppinen äitishenkilö, jolla oli ainakin yksi teini-ikäinen lapsi mukanaan, ja yksi tai kaksi vähän nuorempaa lasta. Niin ja mies. En olisi tiennyt edes koko miehestä mitään, mutta koska joku kiikutti naiselle jatkuvasti mukissa keltaista juotavaa, oletin, että sen on oltava hänen miehensä. Tämän naisen juomiskäyttäytymiseen kiinnitin seuralaiseni kanssa jonkin verran huomiota. Mielestäni on ihan ok ottaa muutama lasillinen lennon aikana, vaikka olisi lapsiakin mukana, mutta tällä naisella se ei jäänyt ihan siihen. Ainakin hän joi kaljan tai kaksi, ja jonkin terävän paukun, mutta niitä pieniä 25cl:n viinipulloja nainen kiskaisi lennon aikana varmaankin neljä. En ole kyttääjä, mutta lennon viimeisellä tunnilla, kun mies taas hiipi takapenkistä mystisen keltaisen mukinsa kanssa ja yksi lapsista keikkui käytäväistuinten nojilla, oli meno niin levotonta, että nainen vahingossa tönäisi yhden (onneksi siinä vaiheessa avaamattoman) pullon syliini, josta se lensi lattialle. Olin tietenkin jo ymmärtänyt ajoissa, että näin saattaisi käydä, joten olin levittänyt varuilta takkini syliini, ettei ainoat reissussa mukana olevat farkkuni ryvettyisi heti menomatkalla jonkin lähiömamman kaatamaan punaviiniin. Nainen sopersi lyhyesti “anteeksi” ja sen perään todella epäuskottavasti lauseen “ei sillä pullolla ole väliä, antaa olla”, kun sitä ei heti lattialta löytynyt. Onneksi hänen poikansa löysi sen, ja matka jatkui iloisissa merkeissä ihan lopputaputuksiin asti!

Meidän lomaviikkomme sujui erinomaisesti, kiitos vaan, eikä vastaan tullut yhtäkään suomalaista lapsiperhettä. Paluulennolla yritin bongailla näitä kahta kuvailemaani porukkaa, ja heidät sieltä sitten löysinkin. Sen parivuotiaan pojannaskalin vanhemmat olivat todennäköisesti jatkaneet perässäjuoksua sisätiloissa, sillä kovin olivat väsyneen näköisiä ja kalpeita ottaen huomioon sen, että he olivat olleet juuri viikon aurinkolomalla. Jälkimmäisen perheen mamma näytti olevan paljon skarpimpi kuin menomatkalla, vaikka eipä siihen kovin paljoa vaadittu…

 

maanantai, 11. huhtikuu 2011

Työpaikalla - osa 1

Vaalisunnuntai lähestyy, ja mikäs sen enemmän ottaisikaan päähän kuin katteettomat lupaukset vaalikeskusteluissa ja -mainoksissa… No, itse asiassa minua ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä siellä lupaillaan. Luotan itse vaalikoneisiin ja omaan järkeen, ja olen jo antanut ääneni ennakkoon. Postilaatikkoon ilmestyvät lappuset joutavat siis suoraan roskikseen.

Vaaleihin liittyen minua on enemmänkin viime aikoina ärsyttänyt työpaikallani pyörivä omaa aatettaan vaivihkaa tuputtava herra, tuttavallisemmin työkaverini. Aina, kun jutellaan edellisen illan vaalikeskustelusta tai kommentoidaan lehden vaalimainoksia, on Agitaattori paikalla. Kaikkien muiden puolueiden johtajia ja ehdokkaita vähätellään tai etsitään sanomisista tai ainakin ulkonäöstä vikaa, paitsi Agitaattorin puolueen. Jos satutaan puhumaan jotain kielteistä hänen puolueestaan - mitä hän ei ole esille suoraan tuonutkaan, mutta mitä ei ole vaikea arvata - kääntää Agitaattori keskustelun johonkin muualle. Jos naisporukka juttelee ehdokkaista, muistaa Agitaattori naureskella kaikille muille kuin oman puolueensa ehdokkaille. Olen varma, että taustani tuntien Agitaattori tietää, millä suunnalla oma puoluekantani on, ja vaikka en koskaan ole sitä suoraan esille tuonut, enkä muutenkaan kommentoinut kenellekään mitään asiaan liittyvää, haluaa Agitaattori välttämättä keskustella usein minunkin kanssani vaaleista. Tapanani on höpötellä jotain ympäripyöreitä, koska en jaksa Agitaattorin “käännytysyrityksiä“. Eihän hän sitä suoraan tee, mutta jos on vähänkään ihmistuntemusta, pystyy kyllä näkemään moiset yritykset.

Työpaikasta puheen ollen… Luette nyt, hyvät ihmiset, ehkä yhden maailman terveimmän ihmisen tekstiä. En ole juuri koskaan töistä pois, koska en vain yksinkertaisesti sairastele. Olen tietenkin tästä kiitollinen, enkä todellakaan kadehdi niitä, joilla on jokin vakava sairaus, mutta minua vain kerta kaikkiaan alkaa ärsyttää se, että viikoittain on poissa joku, jonka töitä muut sitten joutuvat tekemään - tosin maksetaanhan siitä, mutta itse arvostan vapaa-aikaa enemmän kuin rahaa. Nämä henkilöt ovat joko itse sairaana tai vahtimassa sairasta lasta. Eikä siinä mitään, sehän on ihmisen oikeus ja velvollisuuskin pysyä kotona sairaana, mutta olen huomannut, että eivät ne kaikki taida kuitenkaan NIIN sairaana aina olla, koska kyseessä on lähes aina ne samat tyypit. Kipukynnys on joillakuilla ilmeisen alhainen, ja pienikin nuha saattaa estää työn tekemisen. Mikäs siinä, kun omalla ilmoituksella voi olla muutaman päivän pois. Itse en voisi koskaan olla töistä pois nuhan, yskän, pienen lämpöilyn tai jonkin muun pikkusyyn takia. Jos ei henkilö itse ole sairaana, niin sitten, kun lapsi sairastuu, poissa on juuri se minun työkaverini, ei koskaan se toinen vanhempi. Itselle kun ei noita lapsia ole siunaantunut, niin en pääse hyötymään edes tällaisesta töistä lintsaamisesta, vaikka totta kai tiedän, ettei sairaan lapsen hoitaminenkaan hääviä ole. Kaipaisin vain turhautuneena työntekijänä jotain systeemiä työpaikalle, jossa joskus palkittaisiin jotenkin niitä, jotka päivästä toiseen ilmestyvät työpaikalle ja tekevät mukisematta niiden poissaolevienkin työt.

Että tällaista kevätärtymystä tällä kertaa. Onneksi sentään lumet sulavat ja kesä on lähempänä kuin kauempana. 

keskiviikko, 2. maaliskuu 2011

Mistä näitä naapureita oikein tulee?

Oho, maaliskuu jo. Voisi ehkä kuvitella, että mikään ei ole ottanut päähän tällä välillä. Valitettavasti on ottanut, mutta kirjoitan nyt yleisesti eräästä ärsytystä aiheuttavasta asiasta.

Minua on ketuttanut naapurit lähestulkoon aina. Silloin, kun olin lapsi ja asuin vielä kotona, toisella puolella asui ihmeellinen veljeslauma ja toisella puolella outojen vanhempiensa kanssa asuva vanhapoika (joka tosin sittemmin meni naimisiinkin, sai pari lasta, ja myöhemmin kuoli). Veljeslaumalla oli koiria ja kissoja ja iso piha täynnä mielenkiintoista rojua, jossa oli mukava kaverin kanssa leikkiä. Vanhanpojan perheessä oli kissoja, joita tykkäsin säikytellä ihan vaan sen takia, että saisin talon emännän hermostumaan, koska hänkin aina huusi meidän koirallemme. Ihan normi lapsuus siis.

Opiskelupaikkakuntani ensimmäisessä kerrostaloasunnossa en juurikaan naapureitani tuntenut. Tervehdin kyllä pihalla, enkä aiheuttanut ainakaan tietääkseni mitään hämmennystä. Seinänaapurista tussahteli tupakansavua aina silloin tällöin - itse asiassa koko rappukäytävä tuoksui tupakalle, mutta sen antoi anteeksi, koska luonani välillä oli juhlia, eikä varmaan maailman hiljaisimpia juhlijoita. Yläpuolellani asui joku yksinäinen nainen, jonka vessakäynnit kuuluivat kotiini ihan kuin vieressä olisin seisonut. Se raivostutti, koska herkkäunisena saatoin jopa herätä “asiaan“.

Toisessa asunnossani, joka oli pieni luhtitalo, minulla oli vain yksi seinänaapuri ja alakerran naapuri, joiden asunnoista saatoin jotain kuulla. Alakerran naapuri taisi välillä vaihtuakin, koska yhtäkkiä sieltä kuului iltaisin järjetöntä veivausääntä. Kävi ilmi, että nuorellamiehellä oli asunnossa kuntopyörä. Saatoin välillä hakata lattiaa vaivihkaa, jotta hän tajuaisi häiritsevänsä. Olisi mennyt vaikka ulos pyöräilemään hikisessä yksiössä sutkuttamisen sijaan!

Seinänaapuri vaihtui usein - kuulin, että omistaja asui ihan toisella puolella Suomea, eikä jaksanut käydä vuokralaisia paikan päällä valitsemassa. Ihan alussa siellä asui ravintolatyöntekijä, joka ei oikeastaan minua häirinnyt, paitsi sunnuntaisin, jolloin hänen luonaan oli bileet. Jossain vaiheessa siihen muutti nuorimies, joka ei myöskään elämöinyt, paitsi silloin kun oli bileet tai tyttöystävä kylässä. Kerran minun piti hälyttää poliisit paikalle, koska hän mitä ilmeisimmin heitteli tyttöystäväänsä seinille. Kuulin poliisilta myöhemmin, että kyseinen nuorimies oli sekaantunut huumeisiin. Aika pian hänkin muutti asunnosta pois, ja olin juuri parvekkeellani nauttimassa kesäpäivästä, kun asunnon omistaja, joka oli nähtävästi viitsinyt vaivautua paikalle, puhui kyseisen nuorenmiehen kanssa puhelimessa. Tai no, huusi. “Tämähän on ihan kauheassa kunnossa, kyllä tämä kunnolla täytyy siivota, kun muuttaa pois!” ja niin edelleen. Nuorimies siis ei ollut ilmeisesti koskaan siivonnut asunnossa. Seuraavaksi asuntoon muutti yksinäinen tumma mies. Vähemmistömme edustaja, romani. Hän vaikutti ihan reilulta tyypiltä, eikä alussa häirinnyt koskaan, mitä nyt kyseli välillä ulkona auton hintaa, jos joku tuli autolla kylään. Hänellä oli lapsi edellisestä liitosta, ja sanomattakin selvää, että se lapsi asui hänen kanssaan siinä yksiössä enemmän tai vähemmän säännöllisesti, kuten lapsen äitikin, ja muut sukulaiset. Joskus parvekkeella möykkäsi joku vanhempi mies, ja sieltä leijui käsittämättömiä ruuan tuoksuja, enkä nyt käsittämättömällä tarkoita herkullista. Kerran, kun tulin kotiin, oli koko luhtikäytävä täynnä valkoisia muovituoleja, ja suku siinä istui kesäpäivää kaikessa rauhassa. Tumma mies asui asunnossa vain sen kesän. Oli kuulemma jättänyt - kaikessa yllätyksellisyydessä - vuokrat maksamatta. Sen jälkeen asuntoon muutti nuorehko mies tai nainen, en enää muista kumpi. Ihan rauhallista oli, paitsi lemmenleikit kuuluivat selvästi asunnosta. Asuin asunnossa yhteensä kuusi vuotta, ja koko tämän ajan yhteisenä tekijänä näissä naapureissa oli tupakointi. Useimmat eivät rössötelleet koko aikaa, mutta jotkut sitä tekivät, ja pitivät parvekelasit luonnollisesti kiinni niin, että minäkin sain savusta nauttia omalla parvekkeellani ja myös asunnossani. Vihaan tupakansavua ja ihmisiä, jotka eivät ymmärrä polttaa tupakkaa toista tukehduttamatta. Vaikeako siitä parvekkeen reunan yli olisi ollut puhaltaa savut ilmaan sen sijaan, että olisi polttanut juuri siellä takimmaisessa nurkassa, josta savu vain levisi minun puolelleni?! Mainitsin kyllä joillekuille asiasta, ja jonkin aikaa homma toimikin, mutta kohta taas oltiin pisteessä A.

Nykyään asun rivitalossa, jossa minulla on vain yksi seinänaapuri. Alussa siellä asui hiljainen leskirouva, mutta hän muutti pois, ja asunto oli jonkin aikaa tyhjillään. Mikä taivas! Sitten siihen muutti nuori aviopari. Se hyvä puoli heissä on, että ainakin mies on avulias, ja koska he ovat uskovaisia, niin he eivät pidä bileitä. Mutta huonoja puoliakin on. Molemmat ovat ns. kanta-astujia kävelytyyliltään. Mitään muuta en heidän puoleltaan kuulekaan kuin askeleet. En edes pikkulapsen huutoa tai tömistelyä, jota olen odotellut sen syntymästä lähtien. Ehkä hänestäkin tulee vielä loistava kanta-astuja perheeseen, kunhan oppii kunnolla kävelemään! Toinen ärsyttävä piirre heissä (kuten myös talomme muissa asukkaissa tässä asiassa) on se, että kesällä pihan yhteinen nurmikonpätkä ajetaan niin, että varmasti huomaa, missä raja menee. Meillä ei ruohonleikkuuvuoroja ole, vaan se ajaa, joka ehtii. Lumitöitä vihaavana yritän kesällä paikata tilanteen, ja usein ajan kyseisen kaistaleen - ja ajan sen kokonaan. Jos joku muu sen ajaa, niin sitä ei ajeta minun päätyyni asti, vaan ajetun ja ajamattoman nurmikon rajan huomaa selkeästi. Kukaan muu ei myöskään aja sitä pientä aluetta, joka kaartaa minun päätyni taakse, ja joka myös on ihan yhteistä aluetta - joskaan siellä ei koskaan kukaan muu mattojaan hakkaa, ja täten pidän aluetta omanani, enkä oletakaan muiden sitä ajavan saati sitten haravoivan sieltä lehtiä. Mielestäni on pöyristyttävää, että minun ajaessani yhteinen nurmialue hoituu, kun taas muiden ajaessa joudun kuitenkin itse aina hakemaan ruohonleikkurin ja ajamaan nämä alueet! Eihän tämä nyt suuri asia ole, mutta kyllä se ottaa päähän. Etenkin kun yhdessä asunnossa asuu teini-ikäinen poika, eikä hän ole kertaakaan näiden vuosien aikana ajanut nurmikkoa tai tehnyt yhtään mitään muutakaan - eikä muuten ole myöskään kyseisen perheen äiti. Jos minulla olisi teini-ikäinen lapsi, niin olisin varmasti nakittanut hänet useastikin ajelemaan nurmikot, mutta ilmeisesti kaikki eivät kasvata lapsiaan tekemään kotitöitä. Talvisin sama toistuu lumien kolauksen kanssa - tasan siitä reunasta, kun minun asuntoni alkaa, alkaa myös minun lapiointihommani, näytti se sitten kuinka työläältä tahansa yksinäiselle naisihmiselle, tai vaikka naapurit tietäisivät minun esimerkiksi olevan poissa kotoa. Eihän sitä hommaa nyt niin ylettömästi ole, mutta keväisin lumen räpsähtäessä katolta alas lapioimista riittää. Ja jos en sitä tee, en myöskään pääse ovestani sisälle enkä ulos. Olen siis tyytynyt tilanteeseen, tosin kostamalla sen muille niin, etten varmasti kolaa mitään yhteiseltä alueelta, jos ei ole ihan pakko. Ehkä he sitten kostavat sen kesällä nurmikon kanssa, tiedä häntä…

Onneksi saan kuitenkin asua ihan rauhassa, eikä naapurini kyttää minua, tai ole tunkemassa kyläilemään. En kestäisi liikaa yhteisöllisyyttä missään tapauksessa, koska nautin omasta rauhastani. Naapureiden kanssa pitää olla hyvät välit - mutta ei liian hyvät! Nimimerkillä omakotitalo isolla tontilla haaveissa. Niin ja mies, joka ajaa nurmikon, ja lapioi lumet.

torstai, 3. helmikuu 2011

Olen lapseton ja nautin elämästä - so f***ing what?

Tämä on nyt aika tulenarka aihe, ja senpä takia siitä täällä kirjoitankin, enkä huutele kylillä. Joskus olen saattanut asiasta väitellä, mutta enää en lähde sille linjalle, kokemuksistani viisastuneena. Silti minua ärsyttää!

Nimittäin tietynlainen äitiys. Ei niinkään isyys, koska suurin osa isistä osaa ottaa rennosti. Mutta se äitiys. “Ei ole mitään parempaa kuin oma lapsi.” “En tiennyt edes mitä elämä/rakkaus/__________ oli ennen kuin sain oman lapsen.” Nämä ovat tietenkin kauniita kommentteja äitien suusta, ja näinhän sen varmaan kuuluu ollakin, mutta miksi sitten rivien välistä saa aina huomata kateutta sellaista kohtaan, jolla ei lapsia ole? On järjetöntä ristiriitaa ylistää äitiyden ihanuutta, mutta sitten nurista turhanpäiväisistä asioista, vaikka varmasti on ennen raskautta ymmärtänyt, että elämä saattaa ihan pikkuisen muuttua, kun lapsi tulee.

Kateuden aihe numero 1: “Hyvähän sinun on matkustella, kun ei ole lapsia.” Juu, niin onkin. Sen takia juuri niitä lapsia ei ainakaan vielä olekaan, kun ajattelin ensin vähän itse nauttia elämästä. En halua olla niitä, jotka tekevät lapset nuorena (no, vähän myöhäistä se siihen toki jo olisikin) ja aloittavat sitten sen uuden elämän, kun lapset ovat jo isoja, vaan haluan tehdä kaikkea hauskaa ja etenkin matkustella vielä tämän ikäisenä, kun jalka nousee ja kehtaa pyöriä bikineissä rannalla. Tiedän, lastenkin kanssa voi matkustella, mutta ei kai kukaan oikeasti voi väittää, että loma olisi samanlainen kuin ilman niitä, tai yleensäkin LOMA?

Kateuden aihe numero 2: “Sinulla sitä rahaa jää kaikkeen, kun ei ole lapsia.” No niinpä jääkin. Mutta eihän se nyt ihan niin sanottua ole, että kaikilla lapsettomilla jäisi rahaa kaikkeen. Jää sitä varmaan niillä lapsellisillakin, jos on hyvät tulot. On valintakysymys, mihin rahansa käyttää. Itse olen tykännyt vuosien varrella myös laittaa jotain sukan varteen, joten minulla kyllä varmasti tulee riittämään rahaa haluamiini asioihin, oli sitten lapsia tai ei.

Kateuden aihe numero 3: “ Sinä se ehdit liikuntaa harrastaa milloin vain, kun ei ole lapsia.” Mielestäni lapset ovat vain tekosyy liikunnan harrastamattomuudelle. Jokaisella jää taatusti viikoittain hetkiä, jolloin voisi käydä lenkillä tai jumpassa. Asia on vain järjestelykysymys. Eikös sillä lapsella kuitenkin ole isäkin, joka voisi muksua välillä hoitaa? Tai edes joku muu sukulainen tai läheinen. Jos ei mitään muuta keksi, niin voihan sen lapsenkin kanssa liikuntaa harrastaa, jos on kekseliäs.

Kateuden aihe numero 4: “Helppohan sinun on juhlimaan lähteä, kun ei ole lapsia.” Toivon, ettei se kovin helppoa olisikaan siinä vaiheessa, jos lapsia joskus on. Tässä vaiheessa kuitenkin on sallittua käydä baarissa vaikka joka viikonloppu, jos mieli halajaa, eikä kenelläkään tulisi olla siihen nokan koputtamista. Tosiasia kuitenkin on, että aika aikaansa kutakin - en siis itsekään yöelämässä kiidä kuin enintään kerran kahdessa kuussa. Saattaapa jotkut perheelliset käydä tuulettumassa hieman minua useamminkin…

Kateuden aihe numero 5: “Sinulla on aina niin siistiä, mutta sinulla ei olekaan lapsia.” Olisi minulla siistiä sittenkin, jos lapsia olisi. Jos tykkää siististä kodista nyt, niin mikä sen muuttaisi myöhemmin? Jos oikeasti aikaa ei muka siivoamiseen jää, niin ei sen siivoojan palkkaaminenkaan kovin kallista ole. Ja eikö ole ihan maalaisjärkeä järjestellä paikat illalla ennen nukkumaanmenoa, eikä jättää kaikkea hujan hajan (ja selitellä sitten vieraille, että meillä nyt on vähän tämmöistä, mutta kun on nuo lapset), ja jos lapset ovat tarpeeksi vanhoja, niin eikö heidän tulisi osallistua siivoamiseen myös?

Kateuden aihe numero 6: “Ei se nyt ole ihmekään, että näytät niin huolitellulta ja levänneeltä, kun ei sinulla ole lapsia.” Meikkaaminen kestää ehkä vartin. Kampaajalla parin kuukauden välein. Kasvohoidoissa tai muissa vastaavissa mahdollisesti pari kertaa vuodessa. Miten tähän ei ole muka äidillä aikaa? Lapsen yöheräämiset ymmärrän, ja se stressaa oman aikansa, mutta eihän se ikuisuutta kestä. Hoitoapua kehiin välillä, että saa nukuttua.

Turha kommentoida minulle, että en minä oikeasti mistään mitään tiedä, koska minulla ei ole lapsia. Se on kuultu jo. Väitän kuitenkin tietäväni tasan tarkkaan, miten itse kyseisissä tilanteissa toimisin, jos tekisi mieli omasta äitiydestä jollain tavalla valittaa. Ja jos minulla sitten joskus on omia lapsia, niin en todellakaan halua kommenteillani aiheuttaa kenellekään lapsettomalle huonoa omaatuntoa siitä, että hän nauttii elämästään. On kai jokaisen oma valinta, haluaako äidiksi ylipäätään, ja jos haluaa, niin milloin. Ja annas olla, jos et haluakaan lapsia! Oletkin yhtäkkiä itsekäs omaan napaan tuijottelija, lasten vihaaja, jotenkin epänormaali tai vaikka lesbo, jonka “mieli tulee vielä muuttumaan, kunhan osuu oikea mies kohdalle.”  Meillä on kaikilla yksi elämä, ja jokainen valitsee oman tiensä. Toisen valintoja ei pidä vähätellä tai arvostella, mutta ei myöskään jatkuvasti valittaa omistaankaan. Niin makaa kuin petaa!