Oho, maaliskuu jo. Voisi ehkä kuvitella, että mikään ei ole ottanut päähän tällä välillä. Valitettavasti on ottanut, mutta kirjoitan nyt yleisesti eräästä ärsytystä aiheuttavasta asiasta.

Minua on ketuttanut naapurit lähestulkoon aina. Silloin, kun olin lapsi ja asuin vielä kotona, toisella puolella asui ihmeellinen veljeslauma ja toisella puolella outojen vanhempiensa kanssa asuva vanhapoika (joka tosin sittemmin meni naimisiinkin, sai pari lasta, ja myöhemmin kuoli). Veljeslaumalla oli koiria ja kissoja ja iso piha täynnä mielenkiintoista rojua, jossa oli mukava kaverin kanssa leikkiä. Vanhanpojan perheessä oli kissoja, joita tykkäsin säikytellä ihan vaan sen takia, että saisin talon emännän hermostumaan, koska hänkin aina huusi meidän koirallemme. Ihan normi lapsuus siis.

Opiskelupaikkakuntani ensimmäisessä kerrostaloasunnossa en juurikaan naapureitani tuntenut. Tervehdin kyllä pihalla, enkä aiheuttanut ainakaan tietääkseni mitään hämmennystä. Seinänaapurista tussahteli tupakansavua aina silloin tällöin - itse asiassa koko rappukäytävä tuoksui tupakalle, mutta sen antoi anteeksi, koska luonani välillä oli juhlia, eikä varmaan maailman hiljaisimpia juhlijoita. Yläpuolellani asui joku yksinäinen nainen, jonka vessakäynnit kuuluivat kotiini ihan kuin vieressä olisin seisonut. Se raivostutti, koska herkkäunisena saatoin jopa herätä “asiaan“.

Toisessa asunnossani, joka oli pieni luhtitalo, minulla oli vain yksi seinänaapuri ja alakerran naapuri, joiden asunnoista saatoin jotain kuulla. Alakerran naapuri taisi välillä vaihtuakin, koska yhtäkkiä sieltä kuului iltaisin järjetöntä veivausääntä. Kävi ilmi, että nuorellamiehellä oli asunnossa kuntopyörä. Saatoin välillä hakata lattiaa vaivihkaa, jotta hän tajuaisi häiritsevänsä. Olisi mennyt vaikka ulos pyöräilemään hikisessä yksiössä sutkuttamisen sijaan!

Seinänaapuri vaihtui usein - kuulin, että omistaja asui ihan toisella puolella Suomea, eikä jaksanut käydä vuokralaisia paikan päällä valitsemassa. Ihan alussa siellä asui ravintolatyöntekijä, joka ei oikeastaan minua häirinnyt, paitsi sunnuntaisin, jolloin hänen luonaan oli bileet. Jossain vaiheessa siihen muutti nuorimies, joka ei myöskään elämöinyt, paitsi silloin kun oli bileet tai tyttöystävä kylässä. Kerran minun piti hälyttää poliisit paikalle, koska hän mitä ilmeisimmin heitteli tyttöystäväänsä seinille. Kuulin poliisilta myöhemmin, että kyseinen nuorimies oli sekaantunut huumeisiin. Aika pian hänkin muutti asunnosta pois, ja olin juuri parvekkeellani nauttimassa kesäpäivästä, kun asunnon omistaja, joka oli nähtävästi viitsinyt vaivautua paikalle, puhui kyseisen nuorenmiehen kanssa puhelimessa. Tai no, huusi. “Tämähän on ihan kauheassa kunnossa, kyllä tämä kunnolla täytyy siivota, kun muuttaa pois!” ja niin edelleen. Nuorimies siis ei ollut ilmeisesti koskaan siivonnut asunnossa. Seuraavaksi asuntoon muutti yksinäinen tumma mies. Vähemmistömme edustaja, romani. Hän vaikutti ihan reilulta tyypiltä, eikä alussa häirinnyt koskaan, mitä nyt kyseli välillä ulkona auton hintaa, jos joku tuli autolla kylään. Hänellä oli lapsi edellisestä liitosta, ja sanomattakin selvää, että se lapsi asui hänen kanssaan siinä yksiössä enemmän tai vähemmän säännöllisesti, kuten lapsen äitikin, ja muut sukulaiset. Joskus parvekkeella möykkäsi joku vanhempi mies, ja sieltä leijui käsittämättömiä ruuan tuoksuja, enkä nyt käsittämättömällä tarkoita herkullista. Kerran, kun tulin kotiin, oli koko luhtikäytävä täynnä valkoisia muovituoleja, ja suku siinä istui kesäpäivää kaikessa rauhassa. Tumma mies asui asunnossa vain sen kesän. Oli kuulemma jättänyt - kaikessa yllätyksellisyydessä - vuokrat maksamatta. Sen jälkeen asuntoon muutti nuorehko mies tai nainen, en enää muista kumpi. Ihan rauhallista oli, paitsi lemmenleikit kuuluivat selvästi asunnosta. Asuin asunnossa yhteensä kuusi vuotta, ja koko tämän ajan yhteisenä tekijänä näissä naapureissa oli tupakointi. Useimmat eivät rössötelleet koko aikaa, mutta jotkut sitä tekivät, ja pitivät parvekelasit luonnollisesti kiinni niin, että minäkin sain savusta nauttia omalla parvekkeellani ja myös asunnossani. Vihaan tupakansavua ja ihmisiä, jotka eivät ymmärrä polttaa tupakkaa toista tukehduttamatta. Vaikeako siitä parvekkeen reunan yli olisi ollut puhaltaa savut ilmaan sen sijaan, että olisi polttanut juuri siellä takimmaisessa nurkassa, josta savu vain levisi minun puolelleni?! Mainitsin kyllä joillekuille asiasta, ja jonkin aikaa homma toimikin, mutta kohta taas oltiin pisteessä A.

Nykyään asun rivitalossa, jossa minulla on vain yksi seinänaapuri. Alussa siellä asui hiljainen leskirouva, mutta hän muutti pois, ja asunto oli jonkin aikaa tyhjillään. Mikä taivas! Sitten siihen muutti nuori aviopari. Se hyvä puoli heissä on, että ainakin mies on avulias, ja koska he ovat uskovaisia, niin he eivät pidä bileitä. Mutta huonoja puoliakin on. Molemmat ovat ns. kanta-astujia kävelytyyliltään. Mitään muuta en heidän puoleltaan kuulekaan kuin askeleet. En edes pikkulapsen huutoa tai tömistelyä, jota olen odotellut sen syntymästä lähtien. Ehkä hänestäkin tulee vielä loistava kanta-astuja perheeseen, kunhan oppii kunnolla kävelemään! Toinen ärsyttävä piirre heissä (kuten myös talomme muissa asukkaissa tässä asiassa) on se, että kesällä pihan yhteinen nurmikonpätkä ajetaan niin, että varmasti huomaa, missä raja menee. Meillä ei ruohonleikkuuvuoroja ole, vaan se ajaa, joka ehtii. Lumitöitä vihaavana yritän kesällä paikata tilanteen, ja usein ajan kyseisen kaistaleen - ja ajan sen kokonaan. Jos joku muu sen ajaa, niin sitä ei ajeta minun päätyyni asti, vaan ajetun ja ajamattoman nurmikon rajan huomaa selkeästi. Kukaan muu ei myöskään aja sitä pientä aluetta, joka kaartaa minun päätyni taakse, ja joka myös on ihan yhteistä aluetta - joskaan siellä ei koskaan kukaan muu mattojaan hakkaa, ja täten pidän aluetta omanani, enkä oletakaan muiden sitä ajavan saati sitten haravoivan sieltä lehtiä. Mielestäni on pöyristyttävää, että minun ajaessani yhteinen nurmialue hoituu, kun taas muiden ajaessa joudun kuitenkin itse aina hakemaan ruohonleikkurin ja ajamaan nämä alueet! Eihän tämä nyt suuri asia ole, mutta kyllä se ottaa päähän. Etenkin kun yhdessä asunnossa asuu teini-ikäinen poika, eikä hän ole kertaakaan näiden vuosien aikana ajanut nurmikkoa tai tehnyt yhtään mitään muutakaan - eikä muuten ole myöskään kyseisen perheen äiti. Jos minulla olisi teini-ikäinen lapsi, niin olisin varmasti nakittanut hänet useastikin ajelemaan nurmikot, mutta ilmeisesti kaikki eivät kasvata lapsiaan tekemään kotitöitä. Talvisin sama toistuu lumien kolauksen kanssa - tasan siitä reunasta, kun minun asuntoni alkaa, alkaa myös minun lapiointihommani, näytti se sitten kuinka työläältä tahansa yksinäiselle naisihmiselle, tai vaikka naapurit tietäisivät minun esimerkiksi olevan poissa kotoa. Eihän sitä hommaa nyt niin ylettömästi ole, mutta keväisin lumen räpsähtäessä katolta alas lapioimista riittää. Ja jos en sitä tee, en myöskään pääse ovestani sisälle enkä ulos. Olen siis tyytynyt tilanteeseen, tosin kostamalla sen muille niin, etten varmasti kolaa mitään yhteiseltä alueelta, jos ei ole ihan pakko. Ehkä he sitten kostavat sen kesällä nurmikon kanssa, tiedä häntä…

Onneksi saan kuitenkin asua ihan rauhassa, eikä naapurini kyttää minua, tai ole tunkemassa kyläilemään. En kestäisi liikaa yhteisöllisyyttä missään tapauksessa, koska nautin omasta rauhastani. Naapureiden kanssa pitää olla hyvät välit - mutta ei liian hyvät! Nimimerkillä omakotitalo isolla tontilla haaveissa. Niin ja mies, joka ajaa nurmikon, ja lapioi lumet.