Se on taas aika valituksen.

Suomen talvi. Tai no, tarvitseeko sitä olla niin yksityiskohtainen - sanotaan suoraan: Suomen ilmasto. Miksi ihmeessä esi-isät lampsivatkaan tänne suuntaan? Suomalaisen luonteen tuntien heidät varmaan pakotettiin tänne, tai ainakin valehdeltiin, että täällä on ilmaista viinaa.

Suomalaisethan ovat huvittavia mitä säähän tulee. Sitä kommentoidaan ja siitä riittää tarinaa, tuli ulkona sitten äkeitä tai oli järjetön helle. Koskaan ei ole juuri sopiva sää. Aina odotetaan kesää tai talvea, ja kun on kesä tai talvi, niin odotetaan sitä päinvastaista tai ainakin vähän eri keliä kuin mitä sillä hetkellä on.

Kun ulkomaalaiset hytisevät täällä alkukesän iltoina toppatakit päällä, niin suomalainen on tyytyväinen, ettei ole vielä hyttysiä, ja tunkee talvikamppeet vintille lämpötiloista huolimatta. Kun on kesäkuun alku, niin silloin on kesä, ja kengät vaihtuvat sandaaleihin. Sukat tietenkin pysyvät jalassa. Pian saammekin jo nauttia Raidin tai jonkin muun asiaankuuluvan tuotteen tuoksusta tai vaihtoehtoisesti jokseenkin sadetanssilta näyttävästä rituaalista (joksi suuremmat voimat varmaan sitä luulevatkin vesisateista päätellen), kun hyttysiä yritetään huitoa pois. Kesämökillä (jolla on pakko käydä kesäisin, vaikka se tietäisikin pihahommia ja kaikenlaista pikku remonttia ja askaretta, tai vähintäänkin passattavia yllätysvieraita) hakataan kuin henkensä kaupalla se viimeinenkin itikka liiskaksi keskellä yötä, koska ininä keskeytti ansaitut unet liian kovalla laverilla. Grillissä käännellään makkaraa ja kananpoikaa, vaikka henki höyryäisi ja kieli jäisi kiinni haarukkaan. Sitten, JOS tulee yli 25 asteen lämpötilat, niin suomalainen linnoittautuu kotiinsa miettimään ilmalämpöpumpun hankintaa ja valittaa muille, kuinka on kuuma ja miten tämä ilmastonmuutos näkyy jo täällä kaukana Pohjolassakin. Se, joka uskaltaa olla ulkona, on jo aikoja sitten polttanut hipiänsä ja voivottelee t-paidasta ja tennissukista jääneitä hilseileviä rajoja.

Ensilumen tultua suomalaiskaupungit ovat kaaoksessa ja liikenteessä on lukuisia ketjukolareita. Kävelykadut ovat liukkaita, potkukelkkailijan väylä on hiekassa, ja hiihtoladulla kulkee sekä kävelijöitä että koiria. Autot eivät lähde käyntiin, bussit ovat myöhässä, vesiputket jäätyvät ja on vielä niin hemmetin pimeääkin! Jos haluaa lähteä hiihtämään, luistelemaan tai jotain muuta urheilullista, niin kovin nautinnollista se ei ole liian kovilla pakkasilla. Ja Suomen talvihan on aina joko liian kylmä tai sitten liian leuto, jolloin rämmitään loskassa, ja talviurheilulajit saakin unohtaa. Kaikkein pahinta tietysti on talven pituus. Lumi yllättää autoilijat usein jo lokakuussa, jonka kai kuuluisi olla kaiken järjen mukaan syyskuukausi. Marraskuusta lauloi Miljoonasadekin, ja joulua vietetään keskellä synkintä talvea. Tammikuussa ollaan tipattomalla, vaikka en syytä ymmärräkään, koska silloin jos koskaan on syytä vetää känni. Helmikuussa saattaa aurinko pilkahtaa pikaisesti vain irvistämässä, että nähdään vaikka muutaman kuukauden päästä. Maaliskuu kuulostaa siltä, että kevään pitäisi jo pikkuhiljaa tulla, mutta sitten rävähtääkin mittariin ennätyspakkaset, ja toivotaan parempaa onnea huhtikuussa. Vappuaattona räntää ja piknikillä roudan keskellä, Tenojoen jäät lähtevät vasta kesäkuun puolella. Joten ei tässä paljon hurraamista ole, kun suurin osa vuodesta on yhtä tuskaa ja parempien aikojen odottelua.

Myönnän kuuluvani joukkoon, joka valittaa kylmyyttä ja lunta vähintäänkin sen puolet vuodesta, mutta joka ei tee yhtään mitään asialle. Mikäs minua, ja muita valittajia, estäisi lähtemästä muutama tuhat metriä etelämpään, ainakin osaksi vuotta? Rahan, rohkeuden tai kenties seuran puute? Asioiden järjestämisen monimutkaisuus a.k.a. saamattomuus? Siinäpä vasta kysymys, jota sietää miettiä seuraavaan kertaan.